Diktaattoripörssi

Heydar Aliyev sai potkut Neuvostoliiton politbyroosta vanhoillisuuden ja korruption vuoksi. Se ei estänyt vanhaa KGB-miestä keksimästä itseään uudelleen ja nousemasta valtaan itsenäistyvässä Azerbaidžanissa, jota hän hallitsi kovakätisesti, kunnes pettävä terveys ajoi diktaattorin siirtämään vallan pojalleen.

Idi Aminin valtakaudella Ugandan vesivoimalan luukut tukkeutuivat ruumiista, joita diktaattorin veriset "puhdistukset" tuottivat Niiliin kuin liukuhihnalta. Amin myönsi itselleen prameita kunniamerkkejä ja julisti itsensä Skotlannin kuninkaaksi. Hän oli höpsöttelevän seuramiehen viittaan verhoutunut vainoharhainen ja verenhimoinen tyranni.

Mohamed Siad Barre julisti Neuvostoliiton aseistamana kommunistina sodan Etiopialle. Hävittyään hän julisti Yhdysvaltojen aseistamana antikommunistina sodan omalle maalleen. Siad Barren kestävin perintö Somalialle on kolme vuosikymmentä sisällissotaa ja anarkiaa.

Fidel Castro päihittää kestävyydessä kaikki muut diktaattorit. Sen enempää kauppasaarto, maihinnousu, sadat murhayritykset kuin Neuvostoliiton romahduskaan eivät horjuttaneet Kuuban johtajaa, joka jäi eläkkeelle hallittuaan neljäkymmentäseitsemän vuotta.

Francisco Franco nousi valtaan verisen sisällissodan jälkeen. Hän oli akseliin kallellaan, mutta pysyi viisaasti erossa toisesta maailmansodasta. Franco palautti monarkian mutta ei monarkkia, ja toimi "jumalan armosta" autoritäärisenä, kansallismielisenä sijaishallitsijana aina kuolemaansa asti.

Muammar Gaddafista tuli Libyan diktaattori 27-vuotiaana. Hän halusi yhdistää niin arabit kuin Afrikankin, asui palatsissa mutta esiintyi teltassa, kirjoitti suorasta demokratiasta ja hallitsi yksinvaltiaana. Gaddafi tuki terrorismia ja perusti koulun diktaattoreille, mutta liittyi myöhemmin terrorismin vastaiseen sotaan.

Saddam Hussein, Irakin kaikkivoipa presidentti, näki itsensä arabimaailman johtajana. Saddam harjoitti aktiivista sisä- ja ulkopolitiikkaa, mutta aiheutti lupaavan alun jälkeen naapureilleen ja omille kansalaisilleen pelkkää kärsimystä. Irak on edelleen kurja paikka, mutta "uutta Saladinia" kaipaa vain harva.

1990-luvun alussa Isaias Afewerki oli ylistetty afrikkalainen renessanssivaltiomies jolta odotettiin demokraattisia suurtekoja. Hänen johdollaan Eritreasta sukeutui totalitaarinen diktatuuri, sulkeutunut militarisoitu orjavaltio, jossa vallan kolmijako-oppi tarkoittaa sitä että kaikki kolme vallan jalkaa henkilöityvät presidentti Isaiakseen.

Slobodan Milosevicilla oli näppinsä pelissä kaikissa 1990-luvun Balkanin sodissa ja niihin kiinteästi kytkeytyvissä kansanmurhissa. Milosevic oli valmis käyttämään äärimmäisiä keinoja lisätäkseen omaa valtaansa ja estääkseen Jugoslavian osatasavaltojen itsenäistymisen.

Mobutu Sese Seko afrikkalaisti Kongon Zaireksi ja kansallisti maan luonnon- ja muutkin varat itselleen. Mobutun korruptoitunut kleptokratia teki Zairesta konkurssipesän, jonka mittavan valtiovelan diktaattori olisi halutessaan voinut kustantaa omasta pussistaan.

Benito Mussolini, fasismin isä, puhui innostavasti ja sai junat kulkemaan ajallaan. Mussolini haaveili uudesta Rooman imperiumista ja töräytteli korskeana sodan torvia, mutta kapsahti katajaan kurkotettuaan liian korkealle. Polleasta Ducesta tuli Hitlerin sätkynukke ja hän päätti päivänsä katuojassa.

Panaman vahva mies Manuel Noriega auttoi Yhdysvaltoja vastustamaan kommunismia ja Yhdysvaltain kansalaisia tyydyttämään kokaiininhimonsa. Siinä sivussa hän teki itsestään rikkaan miehen ja keskitti itselleen vähitellen kaiken vallan. Hyviä aikoja riitti pitkään, mutta kylmän sodan päätös muodostui kenraalille kalseaksi.

Daniel Ortega johti vallankumousta, joka vapautti Nicaraguan Somozan perheen vihatusta diktatuurista. Ortega äänestettiin oppositioon 1990, jonka jälkeen hän kulutti yli viisitoista vuotta saadakseen vallan takaisin. Sen tehtyään Ortega murskasi demokratian ja ryhtyi Somozan kaltaiseksi diktaattoriksi.

Anastasio Somoza Garcían hallinto oli jopa Latinalaisen Amerikan mittapuulla poikkeuksellisen mätä. Kaikki korkeat virat ja omaisuus jaeltiin diktaattorille ja tämän sukulaisille, ja äkkirikastunut suvun patriarkka johti Nicaraguaa kuin koko maa olisi ollut hänen henkilökohtaisesti omistamansa yritys.

Jugoslavian johtaja Tito säilytti valtansa, vaikka uhmasi Neuvostoliittoa itsenäisellä ja sitoutumattomalla linjallaan. Tito oli tärkein Jugoslaviaa koossapitävä voima, ja diktaattorin kuoltua liittovaltio kaatui kymmenessä vuodessa omaan mahdottomuuteensa.

Ennen kuin Rafael Trujillosta tuli yksinvaltias, hän kunnostautui kollaboratöörinä, kidnappaajaana ja raiskaajana. Diktaattorina Trujillo varasti, murhasi ja pönkitti egoaan minkä kerkesi kunnes konepistoolimiehet niittivät Yhdysvaltojen tuen hiivuttua despootin autoonsa kesken huviajelun.

Roman von Ungern-Sternberg hallitsi itsenäistä Mongoliaa diktaattorina vain muutaman villin kuukauden. "Verisen paronin" huikeista seikkailuista matkalla vallankahvaan voimme kaikki kuitenkin oppia jotain: matka on usein paljon tärkeämpi kuin päämäärä.