Diktaattoripörssi

Benito Mussolini syntyi Predappiossa, Italiassa, 29. heinäkuuta 1883. Beniton äiti oli opettaja ja isä seppä, ja Benito oli heidän ensimmäinen lapsensa. Myöhemmin Benitolle syntyi kaksi sisarusta, veli ja sisko.

Beniton isä, Alessandro, oli ateisti. Äiti puolestaan oli harras katolilainen, josta seurasi kasvatuksellisia kiistoja. Benitoa ei kastettu, mutta toisaalta hänet lähetettiin kompromissina katolilaisten munkkien ylläpitämään sisäoppilaitokseen.

Mussolini ei viihtynyt uskonnollisessa ympäristössä. Hän kapinoi rajusti esimerkiksi heittelemällä seurakuntaa kivillä ja puukottamalla toista oppilasta käteen. Vaihdettuaan koulua Benito ei enää aiheuttanut ongelmia ja suoriutui opinnoistaan hyvin: hän valmistui peruskoulunopettajaksi 1901.

Beniton isä, Alessandro, oli aktiivinen radikaalisosialisti ja anarkisti. Benito jopa sai kaikki kolme etunimeään kuuluisilta sosialistipoliitikoilta. Ei siis ihme, että Benitosta, joka mielellään auttoi isäänsä tämän pajalla, kuoriutui poliittisesti valveutunut vasemmistolainen.

Mussolini muutti valmistuttuaan Sveitsiin vältelläkseen asepalvelusta. Hän toimi sveitsinitalialaisten sosialistisessa liikkeessä ja kirjoitti paikalliseen sosialistiseen lehteen. Vuonna 1905 Mussolini lopulta ilmoittautui Italian armeijaan, jossa hän palveli kaksi seuraavaa vuotta.

Vapauduttuaan armeijasta Mussolini kohosi loistavien puhujan- ja kirjoittajanlahjojensa ansiosta hallitsevaksi ja erittäin suosituksi hahmoksi Italian sosialistisen keskuudessa. Mussolinin päätoimittajakaudella puolueen sanomalehti Avanti! kasvatti suosionsa moninkertaiseksi.

Mussolini oli tunnettu pasifistisista mielipiteistään. Hän kritisoi raskaalla kädellä Italian sotaa Turkkia vastaan vuonna 1911, ja vastusti aluksi henkeen ja vereen Italian liittymistä maailmansotaan sen sytyttyä 1914.

Syvennettyään sotakysymykseen Mussolini päätyi täysin päinvastaiseen näkemykseen. Keskusvaltojen tuho olisi sosialismin voitto. Yhtäkkiä Mussolini kirjoitti sotaa kannattavan pääkirjoituksen ja alkoi propagoida sosialisteja sodan puolelle. Hänet erotettiin sekä päätoimittajan virasta että koko sosialistisesta puolueesta.

Mussolini perusti oman sanomalehden ja organisaation jonka puitteissa hän jatkoi sodan puolesta saarnaamista. Hän alkoi kutsua itseään "fasistiksi", luopui luokkataistelusta, tuomitsi sosialistit ja nosti kansakunnan tärkeäksi teesikseen.

Mussolini lähti rintamalle. Hän osoittautui urhoolliseksi ja tunnolliseksi sotilaaksi, mutta palvelus katkesi kesken kun oma kranaatti räjähti Beniton vieressä. Sankari kotiutettiin elokuussa 1917 nelisenkymmentä metallisirpaletta rikkaampana.

Sodasta palasi perinpohjaisesti muuttunut mies. Mussolini vaihtoi sosialismin antisosialismiin, demokratian totalitarismiin ja kansainvälisyyden äärinationalismiin. Mussolini perusti taistelujärjestön joka lietsoi liekkeihin sodanjälkeisen syvän laman aiheuttamaa tyytymättömyyttä.

Fasistinen puolue kasvoi nopeasti, koska sillä oli tarjota "kolmas tie" kapitalismin ja kommunismin rinnalle. Mussolinin liike oli jotain uutta ja erilaista. Vuonna 1922 Mussolini oli kerännyt taakseen armeijan, yrittäjien ja oikeiston tuen, ja kun fasistit uhkasivat marssia Roomaan kuningas nimitti Mussolinin pääministeriksi.

Mussolinilta kesti vuosia siivota demokratian rippeet, mutta vuoteen 1926 mennessä hän oli keskittänyt vallan itselleen. Mussolini sai kiistatta, vapauksien ja ihmisoikeuksien kustannuksella, aikaan taloudellista edistystä. Jos Mussolini olisi onnistunut pitämään kunnianhimonsa kurissa, italialaiset saattaisivat kunnioittaa häntä sankarina: miehenä, joka sai junat kulkemaan ajallaan.

Suuruudenhulluus sai kuitenkin Mussolinista otteen. Hän halusi olla modernin ajan roomalainen keisari, töräytellä legioonain torvia ja pystyttää uuden ja mahtavan maailmanvallan. "Pääministeri" ei enää riittänyt titteliksi: Mussolinista tuli "hänen ylhäisyytensä Benito Mussolini, hallituksen pää, fasismin Duce ja imperiumin perustaja".

Ulkoisesti Il Duce, "Johtaja", olikin erinomaisine puheineen ja liioitellun mahtipontisine eleineen täyttä terästä. Italialla ei valitettavasti ollut diktaattorinsa uhon tueksi riittäviä taloudellisia resursseja, minkä Mussolini itsekin tiedosti.

Vuonna 1935 Mussolini hyökkäsi Haile Selassien Etiopiaan. Ulkomainen hyvä tahto, jonka Mussolini oli aiemmilla toimillaan ansainnut, haihtui kuin tuhka tuuleen. Demokratiat eivät pitäneet etenkään siitä kuinka italialaiset käyttivät joukkotuhoaseita.

Viimeinen niitti suhteille kansanvaltojen kanssa oli Italian avoin osallistuminen Espanjan sisällissotaan Francisco Francon johtamien kansallismielisten puolella.

Välirikko Ranskan ja Englannin kanssa avasi tien Italian ja Adolf Hitlerin Saksan ystävyydelle. Mussolini oli pitkään suhtautunut kansallissosialismiin epäilevästi, mutta kolmekymmentäluvun loppupuoliskolla maiden suhteet lämpenivät. Kuherruskuukausi huipentui liittosopimukseen joka solmittiin vuoden 1939 toukokuussa.

Vuorovaikutus kansallissosialismin kanssa toi fasismiin uusia piirteitä. Aikaisemmin Mussolini ei ollut tunnustanut rotua käsitteenä ja monet fasistit olivat olleet juutalaisia, mutta vuonna 1938 Duce sääti antisemitistisiä lakeja jotka riistivät juutalaisilta kansalaisoikeudet. Lait olivat kansan keskuudessa epäsuosittuja ja paavi, jonka kanssa Mussolini oli aiemmin tehnyt sovinnon, kritisoi niitä.

Suureen sotaan liittyminen pelotti Mussolinia, mutta kun Ranska murskaantui Saksan panssareiden alle kesällä 1941 Duce antoi Italian luisua mukaan. Sotahan ei enää kestäisi pitkään, ja voittoisa akseli voisi jakaa Englannin tai ainakin Ranskan siirtomaat keskenään!

Kymmenkertaisen ylivoimankaan turvin italialaiset eivät kyenneet etenemään kuin sata metriä Ranskan puolelle. Italian armeijalla ei ollut taistelutahtoa ja sen varustelu oli kehnoa. On väitetty, että Mussolini esimerkiksi valitsi Italian uusia panssarivaunuja esteettisin perustein.

Hieman myöhemmin Mussolini hyökkäsi Kreikkaan. Mussolini halusi Hitlerin maistavan omaa lääkettään ja haaveili soittavansa Führerille yllätyssoiton Ateenasta. Yllätetyt kreikkalaisjoukot kuitenkin paiskasivat Mussolinin armeijat takaisin ja valtasivat neljäsosan Italian miehittämästä Albaniasta.

Englantilaisten maihinnousun pelossa Hitler joutui auttamaan, ja Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon myöhästyi kuukausilla. Pohjois-Afrikassa Mussolinin sotavoimat antautuivat ja juoksivat pakoon, kunnes legendaarinen saksalainen panssarikenraali Rommel otti ohjat. Itä-Afrikan siirtomaat ja valloitettu Etiopia menetettiin briteille vuoden 1941 loppuun mennessä.

Kun liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa vuonna 1943, Mussolini alkoi horjua toden teolla. Hän kutsui suuren fasistien neuvoston, jonka oli aiemmin luonut sätkynukekseen mutta jolla ainoana elimenä teoriassa oli oikeus syrjäyttää Duce, koolle ensimmäistä kertaa vuosiin.

Mussolini odotti tukea mutta kohtasi kovaa kritiikkiä. Neuvosto äänesti diktaattorille nöyryyttävän epäluottamuslauseen, ja seuraavana päivänä kuningas erotti hämmentyneen Mussolinin virastaan. Mussolini vangittiin, Italia antautui ja saksalaiset miehittivät maan.

Mussolinin hyvinvointi oli Adolf Hitlerille sydämen asia. Saksalaiset vapauttivat Mussolinin liittoutuneiden käsistä uhkarohkealla laskuvarjojoukkojen manööverillä. Duce olisi halunnut vetäytyä politiikasta, ja vasta kun Hitler uhkasi tuhota Pohjois-Italian kaupungit vastahakoinen Mussolini suostui uuden "Italian sosiaalisen tasavallan" johtajaksi.

Mussolini tiesi olevansa pelkkä nukkehallitsija ja statisti. Duce oli toivottomasti masentunut. "Olen lopussa, tähteni on sammunut, olen sisältä tyhjä", johtaja sanoi. "Teen töitä, yritän kovasti, mutta tämä on farssi. Odotan vain loppua ja tunnen oloni ulkopuoliseksi, en enää näyttelijäksi laisinkaan vaan vihonviimeiseksi katsojaksi".

Sodan kaaoottisina loppuhetkinä Benito Mussolini yritti paeta rakastajattarensa Clara Petaccin kanssa Sveitsiin. Kommunistipartisaanit kuitenkin yhyttivät ja tunnistivat hänet, ja Mussolini seurueineen teloitettiin ampumalla. Mussolini ripustettiin roikkumaan Milanon torille, jossa ihmiset häpäisivät hänen ruumistaan.