Diktaattoripörssi

Nicolae Ceaușescu, ajatusten Tonava ja Karpaattien nero, johti Romaniaa megalomaanisin ottein kunnes sortui kommunismin mukana itäblokin ainoassa väkivaltaisessa vallanvaihdossa. Ceausescu, Kim Il-Sungin ystävä ja ihailija, tuhosi henkilökulttia kutoessaan ison kimpaleen Romanian historiaa.

Samuel Doe kaatoi korruptoituneen ja rasistisen yksinvallan, ainoastaan pystyttääkseen korruptoituneen ja rasistisen yksinvallan joka pohjusti tien karmiville sotarikoksille ja usealle vuosikymmenelle barbarismia ja hirmuvaltaa.

Muammar Gaddafista tuli Libyan diktaattori 27-vuotiaana. Hän halusi yhdistää niin arabit kuin Afrikankin, asui palatsissa mutta esiintyi teltassa, kirjoitti suorasta demokratiasta ja hallitsi yksinvaltiaana. Gaddafi tuki terrorismia ja perusti koulun diktaattoreille, mutta liittyi myöhemmin terrorismin vastaiseen sotaan.

Etiopian keisari Haile Selassie nautti ulkomailla arvostusta vanhempana valtiomiehenä. Hän oli perustamassa sekä YK:ta että Afrikan yhtenäisyysjärjestöä. Kotirintamalla sujui heikommin: ihmiset kärvistelivät vielä 70-luvullakin feodaalivallan alla nälkäisinä ja lukutaidottomina.

Benito Mussolini, fasismin isä, puhui innostavasti ja sai junat kulkemaan ajallaan. Mussolini haaveili uudesta Rooman imperiumista ja töräytteli korskeana sodan torvia, mutta kapsahti katajaan kurkotettuaan liian korkealle. Polleasta Ducesta tuli Hitlerin sätkynukke ja hän päätti päivänsä katuojassa.

Ali Soilih kaappasi vallan Komoreilla maan itsenäistyttyä Ranskasta. Soilih uskoi vahvasti nuoruuteen: diktaattori alensi äänestysikärajan neljääntoista ja organisoi teinit vallankumouskaarteiksi. Juoppo tyranni vastusti Ranskaa ja rakensi maolaista utopiaa, kunnes joutui vuorostaan syrjäytetyksi.

Roman von Ungern-Sternberg hallitsi itsenäistä Mongoliaa diktaattorina vain muutaman villin kuukauden. "Verisen paronin" huikeista seikkailuista matkalla vallankahvaan voimme kaikki kuitenkin oppia jotain: matka on usein paljon tärkeämpi kuin päämäärä.