Diktaattoripörssi

Muammar Gaddafi syntyi maanviljelijäperheeseen Sirtessä, Libyassa, kesäkuussa 1942. Hän eli lapsuutensa beduiiniteltassa, eikä kaikki sujunut kuin elokuvissa. Kun Muammar oli kahdeksan vanha, italialaisten jälkeensä jättämä miina räjähti hänen vieressään. Gaddafi selvisi ruhjeilla mutta hänen kaksi serkkuaan kuolivat.

Gaddafi opiskeli islamilaisessa koulussa kaukana kotoa. Arabimaailman tapahtumat vaikuttivat nuoreen Gaddafiin syvästi: hän vihasi Israelia, ihaili Egyptin presidentti Nasseria ja suhtautui jo varhain nuivasti Libyan kuninkaallisiin. Nuori Gaddafi alkoi hautoa vallankumousta.

Gaddafi hyväksyttiin opiskelemaan Tripolin yliopistoon, jossa hän lukia lakia pärjäten opinnoissaan erinomaisesti. Vuonna 1963 Muammar värväytyi sotilasakatemiaan ja perusti monarkiaa vastustavan solun. Muammar luokkatovereineen punoi kärsivällisesti salajuonia kuninkaan kaatamiseksi.

Valmistuttuaan upseeriksi Gaddafi käväisi jatkamassa sotilasopintojaan Euroopassa. Sieltä palattuaan hänet nimitettiin sotilasvirkaan, joka oli sinällään vaatimaton mutta mahdollisti kätevästi myyräntyön järjestelmän sisältäkäsin.

Pian salaliittolaisten vuosikautinen työ kantoi hedelmää. Vuonna 1969 nuorten upseerien juntta syrjäytti kuninkaan verettömässä vallankaappauksessa. Muammar Gaddafista tuli vallankumousneuvoston puhemies. Vaikka hän myöhemmin kutsuikin itseään yleensä everstiksi, valtaan noussessaan Gaddafi oli sotilasarvoltaan luutnantti.

Aluksi Gaddafi noudatti Nasserilta imitoimaansa nationalistista politiikkaa. Hän sulki ulkomaiset tukikohdat ja kiristi kansainvälisiltä öljy-yhtiöiltä lisäprovisioita uhkaamalla kansallistaa öljykentät kokonaan. Italialaiset uudisasukkaat, jotka olivat eläneet Libyassa vuosikymmeniä, karkotettiin maasta.

Pian Gaddafi jätti käytännön hallitsemisen muille ja sulkeutui kuukausiksi pimeään huoneeseen kirjoittamaan poliittista manifestiaan. Vihreässä kirjassa, jonka luomistyössä diktaattorin inspiraation lähteenä toimi Mao Zedong, Gaddafi tuomitsi sekä kommunismin että kapitalismin ja paasasi kansallisuusaatteesta ja suorasta demokratiasta.

Gaddafin julkaistua kirjasensa valta Libyassa siirtyi, Vihreän kirjan käskystä, paikallisille komiteoille. Gaddafi jättäytyi teoriassa taustalle, "veli johtajaksi" ja "vallankumouksen oppaaksi", mutta käytännössä Gaddafi hallitsi edelleen yksinvaltaisesti aina kun halusi.

Gaddafi haaveili pitkään arabimaailman yhdentymisestä. Hän solmi valtioliittoja muiden arabimaiden kanssa, mutta yksi toisensa jälkeen suunnitelmat valuivat hiekkaan. Turhauduttuaan arabeihin Gaddafi käänsi katseensa toiseen suuntaan: diktaattori ryhtyi pukeutumaan afrikkalaisittain ja saarnaamaan panafrikkalaisuutta.

Libya oli pitkään suurin kansainvälisen terrorismin tukija. Gaddafi jakoi avokätisesti rahaa ja koulutusta kaikille lännen hallituksia vastustaville terroristijärjestöille riippumatta liikkeiden uskonnollisista tai poliittisista päämääristä.

Mitä hullumpi, sitä enemmän apua diktaattorikollegat saattoivat odottaa Libyan johtajalta. Jean-Bedel Bokassa, Idi Amin ja Slobodan Milosevic lukeutuivat kaikki Gaddafin ystäviin. Gaffafi jopa perusti Benghaziin diktaattoriopiston, "Kansainvälisen vallankumouksellisuuden keskuksen", josta monet Afrikan nykyiset pikkuhitlerit aikanaan valmistuivat.

Gaddafi yritti ostaa ydinpommia kolme kertaa: ensin Kiinalta, sitten Pakistanilta ja lopuksi vielä Intialta. Kun häntä ei onnistanut, diktaattori tyytyi tehtailemaan hermokaasuja. Irakin sodan jälkeen, ilmeisesti Saddamin kohtalon pelottamana, diktaattori lopulta luopui joukkotuhoaseista.

Kaksituhatluvun alkuvuosina Gaddafi pyrki muutenkin päättäväisesti nostamaan profiiliansa. Hän sanoutui irti terrorismista, avoimesti katui aiemmin tilaamiaan kauhutekoja ja kierteli ympäri Eurooppaa solmimassa diplomaatti- ja taloussuhteita. Jopa Yhdysvallat, joka ei-niin-kovin-kauan sitten oli haukkunut Gaddafia Lähi-Idän hulluksi koiraksi, tunnusti Libyan liittolaisekseen terrorismin vastaisessa sodassa!

Uusi menevämpi rooli sopi johtajalle kuin nenä päähän. Gaddafin showmiehen elkeet pääsivät ulkomailla kunnolla oikeuksiinsa. Minne ikinä Gaddafi matkustikaan, hänen naisista koostuva näyttävä henkivartiokaartinsa seurasi perässä. Johtajan aina yhtä arvaamaton käytös piti lisäksi isännät mukavasti varpaillaan.

Jonkin aikaa näytti siltä, että Gaddafi suorittaa exituksen koko Diktaattoripörssistä. Arabimaailman kuohunta vuonna 2011 herätti kuitenkin Gaddafin sisällä uinuneen pedon: diktaattori vastasi mielenosoituksiin ja kapinointiin verilöylytyksellä ja hurmoshenkisillä paatospuheilla.

Kovat otteet eivät auttaneet everstiä. Libya suistui sisällissotaan, jonka kapinalliset NATO:n ystävällisellä avustuksella voittivat. Viimeisestä linnakkeestaan pakeneva Gaddafi ryömi piiloon viemäriputkeen, josta kapinallistaistelijat hänet yhyttivät. Gaddafia pahoinpideltiin raa'asti, ja sitten hänet lynkattiin.

Gaddafin kunniaksi on sanottava, että elintaso Libyassa nousi merkittävästi hänen valtakaudellaan. Gaddafi rakennutti asuntoja, sairaaloita ja kouluja. Leijonanosa öljytuloista valui tästä huolimatta korruptiona johtajalle ja hänen hovilleen. Libyan diktaattori saattoikin kuollessaan olla maailman rikkain ihminen - hänen väitetty omaisuutensa oli yli 200 miljardia dollaria!