Enver Hoxha pelkäsi vainoharhaisesti kaikkia liittolaisiaan, paitsi jugoslavialaisia, joita hän vihasi. Hoxha rakennutti rannikon täyteen bunkkereita odottaessaan maihinnousua ja teki kommunistisesta Albaniasta Euroopan köyhimmän ja sulkeutuneimman maan.

Maa Albania
Vallassa 29.11.1944 - 11.4.1985
Pahuus 69,31 mHi (#20)

Enver Hoxha syntyi 16. lokakuuta 1908 Gjirokastërin kaupungissa, Albaniassa, Ottomaanien valtakunnassa. Hänen isänsä oli mattokauppias, ja setänsä Albanian itsenäistymisen puolesta taistellut militantti. Enverillä oli kolme siskoa.

16-vuotiaana Enver perusti ja pyöritti monarkian vastaista opiskelijakuntaa. Kun hallitus sulki järjestön, Enver vaihtoi kaupunkia ja viimeisteli opintonsa ranskalaisessa koulussa. Siellä hän tutustui ranskalaiseen kirjallisuuteen ja filosofiaan ja luki ensimmäistä kertaa Kommunistisen manifestin.

Parikymppisenä Enverille myönnettiin stipendi, ja hän pääsi opiskelemaan Pariisiin. Hoxha luki luonnontieteitä, filosofiaa ja lakia kahdessakin eri yliopistossa, ja kirjoitteli opintojensa lomassa paikallisiin lehtiin Albanian tilanteesta.

Vuosina 1934-1936 Hoxha toimi Albanian Brysselin-konsulaatin sihteerinä, mutta sai potkut kun häneltä löydettiin marxilaisia kirjoja. Hoxha palasi Albaniaan, jossa hän oli laajasti lukeneena ja viittä kieltä enemmän tai vähemmän sujuvasti puhuvana harvinaisen yleissivistynyt tuttavuus. Eipä ihme, että Hoxha työllistyi peruskoulun opettajaksi.

Benito Mussolinin Italia anneksoi Albanian vuonna 1939. Hoxha kieltäytyi liittymästä Albanian fasistiseen puolueeseen, joten hänet erotettiin opettajanvirasta. Hoxha perusti Tiranaan tupakkakaupan, jonka suojissa hän alkoi pyörittää salaista kommunistisolua.

Kun hallitus sulki Hoxhan tupakkakaupan, Enver ryhtyi partisaaniksi ja yhdeksi vastaperustetun kommunistisen puolueen johtajista. Hoxhan partisaanit organisoituvat ja toimivat Titon jugoslavialaisia partisaaneja matkien, ja vapauttivat Tiranan fasistien miehityksestä syksyllä 1944.

Monet Hoxhan partisaaneista siirtyivät saman tien Jugoslavian puolelle jatkamaan taistelua Titon rinnalla, ja johtajat suitsuttivatkin toisiaan ahkerasti sodan päätyttyä. Kaikki muuttui kuitenkin hetkessä, kun Hoxha sai yhtäkkiä päähänsä että Jugoslavia halusi tehdä Albaniasta siirtomaansa. Kesäkuussa 1948 Hoxha käski kaikkien jugoslavialaisten lähteä maasta ja sanoi kaikki maiden väliset sopimukset yksipuolisesti irti.

Jugoslavian jälkeen Neuvostoliitosta tuli Albanian paras kaveri, ja vuodesta 1948 alkaen Albania nautti isoveljen avokätisestä taloudellisesta tuesta. Hoxha oli koko elämänsä ajan ihaillut Stalinia ja kaikki sujui maiden välillä oikein hyvin, mutta kun Stalin kuoli alkoivat suhteet Neuvostoliittoonkin rakoilla.

Neuvostoliiton uusi johtaja Hrustsev pöyristytti Hoxhaa tekemällä sovinnon Jugoslavian kanssa, tuomitsemalla Stalinin henkilökultin ja puhumalla rauhaisasta rinnakkainelosta kapitalismin kanssa. Hoxha kehotti Hrustsevia harjoittamaan itsekritiikkiä, johon Hrustsev vastasi vähentämällä materiaalintoimituksia.

Albanian ja Neuvostoliiton suhteet kärjistyivät kräjistymistään aina vuoteen 1961. Silloin Albania yhdessä Kiinan kansantasavallan kanssa julisti Neuvostoliiton revisionistiseksi ja sosialistis-imperialistiseksi valtioksi. Suhteet katkesivat ja Albania suljettiin ulos kaikista itäblokin maiden järjestöistä.

Suhteet Mao Zedongin Kiinaan olivat erinomaiset vuoteen 1971, jolloin Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili Beijingissä. Vierailu oli Enver Hoxhalle järkytys, ja hän kehotti Maotakin harjoittamaan itsekritiikkiä. Kiina vastasi ilmoittamalla, ettei Albanian kannattaisi välttämättä tulevaisuudessa luottaa yhtä paljon kiinalaisten apuun.

Maon kuoltua Kiina otti Hoxhan verivihollisen Titon vastaan. Lisäksi Kiinan uudet johtajat hahmottelivat uusia poliittisia oppeja, jotka Hoxha näki imperialistisina. Albanian johtaja julkaisi lausunnon, jossa hän totesi Kiinan olevan revisionistinen valtio ja ettei kiinassa ollut marxisti-leninistejä. Kiinasta ei enää sen jälkeen tullut tavarantoimituksia.

Kun Hoxha oli epäluuloisuudessaan katkaissut välinsä jokaiseen aikaisemmin ystävällismieliseen valtioon, Albania käpertyi itseensä. Hoxha julisti Albanian tulevan sosialistiseksi mallivaltioksi omin avuin, ja maansa jopa olevan maailman ainoa sosialistinen valtio. Uusi perustuslaki, joka kielsi ulkomaanavun, ulkomaisen lainanoton, ulkomaiset sijoitukset ja jopa matkat ulkomaille, olikin valmistunut juuri sopivasti.

Enver Hoxhan sisäpolitiikka oli stalinistisempaa kuin Stalinin itsensä. Hän vangitutti, teloitutti tai karkoitutti joukoittain sekä kristittyjen että muslimien pappeja, maanomistajia ja muita politiikkansa vastustajia. Hoxha kansallisti aivan kaiken, jopa autojen yksityinen omistaminen oli kielletty. Joissain osissa Albaniaa maataloutta ei kommunismin aikana ehditty lainkaan koneellistaa.

Malliesimerkki Hoxhan äärimmäisyyksiin asti yltyneestä vainoharhaisuudesta on tiheä bunkkeriverkosto jonka johtaja rakennutti rannoilleen hyökkäyksen pelosta. 750.000 bunkkeria on tavattoman iso määrä kolmen miljoonan ihmisen maassa.

Kuvaavaa Hoxha muukalaisuuden pelolle on pitkä ja syvä desinfiointikaukalo, jonka läpi jokainen Hoxhan vihaama titoisti (jugoslavialainen) joutui kahlaamaan Albaniaan - silloin kun heidät ylipäätään suvaittiin maahan päästää. Amerikka- ja neuvostoliittolaisilta Albania oli kokonaan kielletty.

Hoxha tuomitsi Kim Il-sungin henkilökultin, mutta salli silti itseään palvottavan samalla tavalla. Hoxhaa kuvailtiin ilmiömäisenä nerona, joka tiesi kaiken kaikesta. Koulukirjojen tuli sisältää johtajan lainaus jokaisesta käsiteltävästä aiheesta, ja diktaattorille sateli "Suuren opettajan" ja "Ylivertaisen toverin" kaltaisia imeliä arvonimiä.

Hoxhan kunniaksi on sanottava, että hän kannatti ja edisti sukupuolten välistä tasa-arvoa. Hänen noustessaan valtaan Albanian naisilla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia, mutta Hoxhan valtakauden lopulla tultaessa he kävivät töissä täysivaltaisina kansalaisina siinä missä miehetkin. Lähes puolet Albanian kumileimasinparlamentin kansanedustajista oli naisia vuonna 1985.

Enver Hoxhan terveys alkoi pettää 1980-luvun alkuvuosina, ja hän jätti käytännön asioiden hoitamisen enenevissä määrin seuraajalleen Ramiz Alialle. Yhdestoista huhtikuuta 1985 diktaattori kuoli jättäen Albanian surullisen köyhään ja ulkomaailmaa pelkäävään tilaan.